Väärät ihmiset saavat voimaan pahoin - Voimavara vai piinapenkki?

April 13, 2017

Jokainen meistä varmasti on kokenut jossain elämän vaiheessa, että jostakin ihmisestä on ollut enemmän harmia ja huonoa seuraa, kuin että tämä ihmissuhde olisi antanut jotakin hyvää.

 

Haluan jakaa teille lukijoilleni riipivän tarinan siitä, miten rikki ja pahoinvoivaksi eräs ihminen sai mut tuntemaan oloni. Hän ei ollut ystäväni tai läheisempi tuttu, mutta hänellä oli aivan liian suuri valta muhun, hän oli valmentajani. Miksi kerron? Haluan jakaa ajatukseni muidenkin kuultavaksi, heille jotka myös kokevat valmentajan olevan aivan väärä tyyppi itselle, mutta eivät kehtaa myöntää tai uskalla lähteä toiseen paikkaan jatkamaan lajin harrastusta, helpompi on lopettaa kokonaan.

 

Harrastin ratsastusta noin 6 luokalta lähtien, en muista tarkkaa vuotta, olin kyllä ratsastellut silloin tällöin jo ihan taaperosta. ”Heppakärpänen” iski kesäleirillä niin kovasti, että vaihdoin entisen balettiharrastuksen karvaisten otusten maailmaan.

 

Oli hyviä ja huonoja päiviä, itkua ja parkuakin välillä, mutta tämä harrastus teki mut sanoinkuvailemattoman onnelliseksi. Jokainen kehityksen askel, jokainen onnistuminen, jokainen kisavoitto, jokainen itsensä ylittäminen. Vannotin itselleni, etten koskaan lopettaisi lajia, en koskaan, osa mua puuttuisi kokonaan jos lopettaisin.

 

 Kuvateksti: "Ratsastus muuttaa toiveemme kyvyiksi".

 

 

Toisin kävi, yhden vittumaisen ihmisen takia.

 

Miksi annoin hänen päästä ihoni alle ja antaa hänen ilkeiden sanojen ja tekojen vaikuttaa minuun? Olin kuitenkin vahva ja tulinen persoona? Luulenpa, että teini-ikäisenä, avioeron juuri kokeneena, olin vaan liian murskana muutenkin, kokeakseni jatkuvaa KIUSAAMISTA.

 

Tosiaan mitä kävi? Noh vaihdoin tallia lukio-ikäisenä, kun muutin uusioperheeni kanssa Espoosta Tikkurilaan. Uusi talli vaikutti hienolta, upeita heppoja, uusi upea maneesi!

 

Alkuun tunnitkin sujuivat mainiosti ja nautiskelin olostani.

Pikkuhiljaa treenikertojen rullatessa, opettajasta tuli entistä häijympi. Toki lajiin kuuluu tietynlainen kuri ja esteettisyys, mutta hänen täydellisyydentavoittelunsa oli aivan omassa tratosfäärissään. Hänellä itsellään oli koulu vasta takana, en tiedä minkä verran kokemusta isomman ryhmän vetämisestä. Tavoitteeni ei ollut olla täydellinen ja päästä mm-kisoihin, vaan halusin nauttia lajista ja olla paras versio itsestäni siinä. Hänelle se ei riittänyt. Piinausta ja käskytystä, ilkeitä (piilovittuilu) vitsejä ja nöyrytystä koko luokan edessä. En oikeastaan edes tiedä miksi hän otti just mut silmätikukseen, en edes tuntenut häntä!! Veikkaan, että hän olisi voinut jopa olla hyvä valmentaja, mutta ei isossa ryhmässä, vaan yksilövalmentajana, jonkun henkilön kanssa joilla kemiat kohtaisivat. Meillä tosiaan kemiat eivät kohdanneet ollenkaan, se oli kuin olisi kaatanut jotakin syövyttävää ainetta kehooni ja itsetuntoni olisi murentunut pala, palalta.

 

En pysynyt laskuissa kuinka monta kertaa aloin itkemään kun pääsin kotiin huoneeseeni tai suihkuun. Iskällehän en sitä autossa voinut näyttä, ettei kaikki ollut hyvin, eihän nyt sitä herttinen voinut kenellekkään tunnustaa, että mun valmentaja kiusaa mua!

 

 Kuvateksti: "Hyppäsit paremmin ku kukaan muu, hyppäsit korkeemmalle ku kukaan muu, yhdessä me lennettin <3"

 

 

Millaista kiusaaminen sitten oli? Muutama esimerkki; Pohkeeni ovat luonnostaa hyvin kireät, eikä kantapää fyysisesti laskeudu alemmas kuin, no mitä se nyt laskeutuu. Opettaja toistuvasti huusi ja raivosi siitä, että ”nyt Sara se kantapää alas, tai sä et ratsasta! Sä satutat sitä eläintä!” Ööh en vieläkään täysin ymmärrä miten satutin tätä eläintä sillä, että kantapääni eivät olleet yli 90 asteen kulman jalustimessa?

Kerran en kestänyt huutoa, vaan pysäyhtin hevoseni keskelle kenttää ja kerroin, että hän pyytää minulta fyysistä mahdottomuutta. Tästä hän vasta riemastui…

Laittoi koko muun ryhmän kävelemään uraa, mut keskelle kenttää raivoten, nöyryyttäen ja pakottaen painamalla jalkojani alaspäin. Siinä sitten ratsastin kentän keskellä, nöyryytettynä ja häpeissäni, koska ”Sara sähän et osaa vieläkään ratsastaa, vaikka oot sitä jo 4 vuotta tehnyt”.

Taas kerran itkin rajusti kotiin päästyäni.

 

Toinen esimerkki hänen älyttömyyksistään, oli jatkuva vihjailu lihavuudestani (mikä siis oli illuusio paksuista talvivaatteista, sillä olen aina ollut hyvin hoikka tyttö), kuten ”pitäisköhän sun urheilla vähän enemmän”, ”miten sä oikeen ruokailet”, ”ratsastajan pitää olla fyysisesti hyvässä kunnossa, ei ne eläimet jaksa kantaa teitä, jos teillä on ylimääräisiä kiloja” - tyyppisiä juttuja. Mitä tälläiset asiat tekee nuoren naisen itsetunnolle ja minäkuvalle?? Voin kertoa ettei kovin hyvää ainaskaan.

 

Taistelin vuoden. Miksi niin kauan? Koska olen tyyppi joka puree hammasta ja on vaan sillai, ”kyl mä totun tähän, kyl mä opin tän”. Vitut. Olinpa typerä teini, ois pitäny lähtee heti kun toi touhu alko, ois pitäny kertoo siitä jollekin.

 

Kuvateksti: "Hevonen pystyy antamaan meille pakotien arkisesta elämästämme, Kun ratsastamme, saamme hetken lainata vapautta."

 

Lopulta aloin lintsaamaan. En mennyt sovituille tunneille, menin jopa töihin (silloinen työpaikkani oli Rax pitsapaikka) mielummin kuin rakastamaani harrastukseen. Oisko sillon, jonkun hälytyskellojen pitänyt soida? Kun kausi keväällä loppui, ilmoitin vanhemmilleni, etten halua enää jatkaa, kun se on nii kallista, enkä oikeastaan enää tykkää siitä. Se meni hyvin läpi heille, vaikka tosiasiassa mulle oli kehittynyt paha fobia koko tallia ja hevosi kohtaan. Koko harrastus ankkuroitui tohon myrkylliseen ihmiseen.

 

En astunut enään tallinovesta sisään. En astunut yhteenkään talliin vuosiin.

 

Vasta nyt vuosien päästä, useiden keskusteluiden vanhojen hyvien valmentajieni kanssa, NLP harjoitusten, ison tukimäärän läheisiltäni, sekä vahvistuneen itsetunnon ja luottamuksen omiin kykyihini kautta, astuin viime viikolla yhden pikuisen tallin ovesta sisään. Nousin hepan selkään ja ratsastin. (Se ei siis tapahtunut noin vaan, ripuloin aamulla useaan otteeseen ja auton ratti oli hiestä märkä ajaessani tallia kohti).

 

Mutta silti, pelkoni on selätetty vihdoin. Olen enemmän, kuin sanoinkuvailemattoman ylpeä! Se on vaatinut paljon työtä päästä tähän pisteeseen, mutta kiinnostus ja henkinen vahvuus olivat suurempia, kuin pelkoni.

 

Turhan monta vuotta vaan meni tässä asiaa tajutessa, että vika ei ollutkaan mussa, mun kyvyissä tai taidoissa, vaan opettajan ulosannissa/opetustyylissä.

 

 

Opin hänestä kuitenkin tärkeät läksyt omia valmennusmetodejani varten, en IKÄNÄ KOSKAAN yritä opettaa omille asiakkailleni ”pointtia” negatiivisen kautta, aina mennään asiakkaan signaaleja tulkiten ja positiivisen vahvistamisen kautta. En halua, että yksikään asiakkaani tuntee itseään paskaksi, turhaksi tai epäonnistuneeksi. Toki mukavuualuetta rikotaan, mutta ei ikinä missään nimessä itsetuntoa.

 

Lisäksi opin, että ne pahimmatkin pelot on rikottavvissa, kun ihminen on siihen itse halukas ja ennenkaikkea valmis.

 

Onko sinulla enakkoluuloja, pelkoja tai negatiivisia ajatuksia kuntosaliharrastusta kohtaan? Saatat tietää sen terveyttä tukevista vaikutuksista, mutta yksin sinne lähtäminen tuntuu vielä liian isolta vuorelta? Anna minun auttaa sinua voittamaan omat haasteesi, tule mukaan positiivisessa hengessä järjestettävään ryhmävalmennukseen, jonka tarkoituksena on sytyttää liikunnaniloa! Lue lisää!

 

Much Love <3

Sara

Please reload

Recent Posts

October 24, 2019

Please reload

Archive

Please reload

Tags